Samalla viivalla oleminen ja yhdenvertaisuus tärkeää koulussa ja kasvatuksessa? Vai omalla viivalla oleminen ja yksilöllisyys?

 

Mielestäni jokaisella on oikeus olla siellä omalla viivallaan, eikä pitäisi olla edes tarvetta pyrkiä samalle viivalle kuin muut (eli siihen samaan ahtaaseen muottiin). Ja ellei sinne pääse, annetaan vielä numero, joka kertoo, että olet huonompi kuin pitäisi olla (täydellisyyteen tähtäämisen malli; uuvuttava, mahdoton ja riittämättömyyden tunnetta aiheuttava) ja numeron hankinta aiheuttaa väkisinkin kilpailuasetelman lapselle. (parempi/huonompi) "Olen huonompi matikassa kuin sinä, koska sain vitosen". Entä jos et ole? Entä jos, "Olen enemmän kiinnostunut nyt jostain muusta kuin matikasta, mutta voin oppia sitä kyllä myöhemminkin, ja kaiken lisäksi helposti, jos se alkaa minua kiinnostaa, sillä voin oppia lisää vaikka vielä ihan aikuisenakin?" Ooohh... 😱 Eikö olekaan niin, että kun koulussa en osannut historiaa, en opi sitä millään nytkään, vaikka haluaisin, koska olenhan siinä huono? 

Voisiko sen sijaan olla mahdollisuus pyrkiä sille omalle seuraavalle viivalle sieltä ihan omalta viivalta ja omalla tahdilla, ilman arvostelua yhteiseltä viivalta määrittäen. Yhteinen viiva kun on vain aikuisten määrittelemä, suppeakatseinen taso, jossa ymmärrys elämän monikirjoisuudesta rajoittuu siihen, että pyrkimyksenä on että, kaikkialle tulee kaikkien päästä ja se on mahdollista vain siltä yhdeltä viivalta. Kuinkas meillä on menestyneitä ihmisiä, vaikka koulut ovatkin jääneet kesken? Ja aika paljon. Olisiko kuitenkin niitä portteja ihan pilvin pimein? 

Se yksi viiva palvelee vain aikuisia, jotka haluavat päästä helpommalla ja päteä omassa roolissaan (toki näen sen olevan kyllä vaikeampaa, kun kaikkien päätä hakataan seinään, yrittäen löytää ratkaisua vain sieltä, missä se ei sattuisi ihan niin paljoa, sen sijaan että lopetettaisiin päiden hakkaaminen), näkemättä vaivaa muuttaa asioita ja ajattelematta sen kummemmin mitä tulee tehtyä, kunhan tulee, jotta palkka juoksee. Kovin on aikuislähtöistä lapsilähtöisyyden sijaan ja vielä sekoitettiin pakkaa lapsijohtoisuudella ja nyt ollaan varovaisia, ettei olla lööpeissä ja oikeudessa. 

Yhdessä yksilöllisestä etenemisestä voisi myös nauttia. Niin, nykyinen koulumalli ei ehkä tätä tue, mutta olisko aika tehdä muutoksia, eikä levitellä käsiä ja mennä vapaamatkustajana läpi koko homman. Mikään ei muutu, ellei mikään muutu. Kuka sen muuttaa? No me ihmiset ihan itse, ei täällä muita ole siihen hommaan tarjolla. 

Numeroista ja arvosteluista yhteiseltä viivalta katsoen seuraa ylemmyyden ja alemmuuden tunnetta. Ala- ja yläkoulun numeroilla ei juuri ole merkitystä esim. työhaastatteluissa, mutta niillä on vaikutusta siihen, kuinka lapsi alkaa itse arvottaa itseään. Surullista, kun aikuisenakin ihminen kertoo olleensa huono matikassa tai huono historiassa, vaikka tosiasia voi olla täysin muuta. Entä jos opetusmetodi vain ei ollut silloiselle lapselle sopiva tapa oppia, vaikka olikin opettajalle sopiva/ainoa tapa opettaa. Eikä voida unohtaa että, mikäli aine juuri silloin ei kiinnosta, saattaisi hänen numeronsa olla parempi jos se kiinnostaisi, jolloin kyse ei olekaan huonommuudesta, vaan kiinnostuksen kohteen kuulumisesta silloin toisaalle, joka kuitenkin saattaa herätä asiaa kohtaan myöhemmin, mutta saatu huono numero vie kyllä mielenkiintoa entisestään. Tietenkin, hyvä opettaja voi saada mielenkiinnonkin heräämään. Kunhan se kiinnostus herää houkuteltuna mahdolliseen luonnolliseen heräämiseen, jotta lapsi pääsee oppimaan haluamaansa, eikä manipuloituna herätyksenä, johon lapsi on saatava heräämään, jotta aikuinen pääsee opettamaan mitä haluaa opettaa. Siinä on vissi ero. 

Toki, jokaisella lapsella on oikeus saada eväitä elämään, ihan kuin kaikilla muillakin lapsilla, mutta omien tarpeidensa, ei tarjonnan ja yhteisen viivan mukaisesti. Nyt aikuiset ovat päättäneet, mitä lapsen tulee tarvita, jotta saisi haluamansa elämän. Ajatus tietysti on ollut hyvä, mutta liian suppealla näkemyksellä itse elämästä. Olisikin hyvä oppia myös elämää, eikä pelkkää kouluainetta. Laajenisi kokonaiskuva ja sen ymmärrys. Emme synny yhteiskuntaa varten, vaan yhteiskunnan tulee olla syntyviä varten. 

Kun tavoite on lapsella yltää kriteereihin, (suppeanäkemyksellistä ja aikuislähtöistä) se syrjäyttää tilaa myös yksilölliseltä elämänkokemukselta. Tavoitteen tulisikin olla se, että tarjonta yltää lapsen kriteereihin (laajakuvanäkemyksellistä ja lapsilähtöistä). Ellei lapsi yllä, siitä lyödään lapsen paperiin merkintä. Muttei aikuisen? Lapsessa on siis häiriö? Häiriö mistä? Normaalista. Mikä on normaali? Aikuisen kehittämä malli. No pyh! Ja hyi. Aikuinen se on, jolla ei paukut riitä vastaamaan lapsen tarvitsemiin keinoihin. Eikä paukut riitäkään, kun tapa on toimimaton. Ei naulaa kannata porakoneella hakata. 🤪 Entä jos lapsi tekisikin arvostelut aikuisesta, kestäisikö kantti kuunnella? 

Lapsella on luonnostaan halu oppia ja oma aikataulunsa siihen. Sitä tulisi sekä arvostaa että hyödyntää. Vaikka lapsella on luontainen halu oppia, se ei ole aikuisten aikataulujen mukainen. Ja siitäkös aikuinen on harmissaan. Tuli tehtyä niin hieno oppimisen kuukausikello. Haaskuun meni hieno työ. 😡 Aikuiset yrittävät kaikkensa saadakseen lapsen väännettyä omaan aikatauluunsa ja samalla väsähtävät, kun eivät tahdo onnistua. Olisiko joku vähän pielessä tässä tavassa toimia? Voisiko nöyrtyä ja kehittää uusi? Pitäisikö oikein kuunnella lasta lapsen näkökulmasta kuulien, kaikkien aikuislähtöisten tutkimusten sijaan?

Pidän lasta enemmän subjektina kuin objektina ja lasta ei tule muokata yhteiskuntaan sopivaksi pikkusotilaaksi, vaan yhteiskunnan tulee mukautua lasten ja yksilöiden mukaiseksi, laajaksi tarjontakentäksi, ahtaiden normien sijaan (eikös eräs aatu tuota tietynlaisuutta ainoana hyvänä jo yrittänyt pitää 😆, miksi tunkea kaikki samaan muottiin, eikä muokata muottia, jonka kuuluukin muokkaantua, muuten olisi vielä melkoinen meno maailmassa). Silloin lapsi on tärkeä omana itsenään. Ei tasapäistettynä samalle viivalle, vaikka tavoite olisikin se, että mahdollisuudet olisivat samat. Mahdollisuudet kun tulevat ihan eri paikasta. (Hmm, olisiko sillä mielenkiinnon kohteella oikeasti joku tarkoitus.)

Ymmärrän, että ajatus on ollut hyvä, että tarjotaan samat mahdollisuudet jokaiselle, mutta ei lapsi tarvitse kaikkia mahdollisuuksia, vaan omansa ja niiden kunnioitusta, yksilölliset mahdollisuudet, sitä kautta lapselle avautuu ihan kaikki häntä varten. Jos ajatellaan, että lapsi ei tiedä mitä tulee haluamaan ja tarvitsemaan, aliarvioidaan ja pahasti lasta ja häntä pidetään objektina. Miksi ihmeessä lapsella sitten edes olisi luonnostaan kiinnostuksen kohteita. Voisiko kuitenkin olla, että lapsi luonnostaan tietää, mikä on hänen juttunsa ja minkä oppimisesta hänelle tulee olemaan hyötyä ja milloin hänelle on helpointa oppia kyseistä asiaa. Voisiko olla, että sillä lapsella on ihan oma viisas tietoisuutensa ja sisäinen ohjaus, jota aikuiset sammuttavat toivottavasti tahattomasti, mutta ymmärtämättömyydellään. Ja kun meillä on myös lapsia, joita kiinnostaa kaikki, niin tarjotaan saataville kaikkea, mutta ei tyrkytetä samaa määrää kaikkea kaikille ja pidetä samaa rimaa kaikille. Kaikilla ei tule olemaan viittä paria keltaisia sukkiakaan. Onneksi. 

Miten voimme opettaa, ettei muita saa arvostella, jos itse arvostelemme ja vahvistamme asian leimoja todistuksiin lyöden? Opettaa ja oppia voi ihan ilman numeroita todistuksessakin. 

💖 Maarit